Leena Haapasaari kotimuseonsa ovella. Hän on tehnyt ison työn raivatessaan vanhasta navetasta tilat suvun vanhojen esineiden esillepanoa varten. Kuva: Seija Lipsanen

Pihan navettarakennuksesta löytyvät myös aitta, liiteri ja ulkohuussi. Kuva: Seija Lipsanen

Likolammen pohjoispäätä 1900-luvun alussa. Taustalla Pieni Likolampi ja lampia erottava suo. Lammen päässä Kilkkien mäkitupa-asutusta: kaksi mökkiä ja ulkorakennuksia.

Sauna-pyykkituparakennuksen sauna on edelleen käytössä. Taustalla keltaiseksi maalattu Koivurannan päärakennus. Kuva: Seija Lipsanen

Palomies Emil Virran maalaus Kilkin vanhasta mökistä vuodelta 1911.

Idylli 1920-luvulta kertoo Mikkelin lähihistoriasta

31.08.2010 18:36

Päämajankadun perukoilta, Likolammen rannalta löytyy viehättävä palanen Mikkelin lähihistoriaa. Leena Haapasaaren talon, Koivurannan, pihassa unohtaa olevansa lähes kaupungin keskustassa. Pihapiiri ja sen rakennukset tuovat pikemminkin mieleen maalaisidyllin.

Keltainen talo ja punamultaiset piharakennukset, navetta-liiteri ja sauna-pyykkitupa, ovatkin rakennettu paikalleen siihen aikaan, kun Likolammen pohjoispää vielä kuului Mikkelin maalaiskunnan puolelle. Vasta 1931 osaliitoksessa Koivurannan tila siirtyi osaksi Mikkelin kaupunkia.

Biologin koulutuksen saanut ja yläasteen rehtorina Vehmersalmella ja Riistavedellä ennen eläkkeelle jäämistään työskennellyt Haapasaari on tutkinut Likolammen ja sen rannan asukkaiden ja yritysten vaiheita ja koonnut tiedot yksien kansien väliin. Kirjaa hän ei ole julkaissut, mutta on käynyt esitelmöimässä aiheesta Emolan Seurassa.

Oma kotitila ja sen ympäristö ja historia merkitsevät hänelle paljon. Ne ovat myös tärkeä osa nykyisen Emolan kaupunginosan historiaa, sillä sen kehittyminen alkoi aikoinaan Haapasaaren isoukin Rouhialan kartanon isännän kanssa tekemästä kontrahdista.

Rouhialan kartanon mäkitupa

Koivurannan tila on Rouhialan kartanon vanha mäkitupa. Sen vuokrasi Jaakko Juhana Kilkki Rouhialan Wirilandereilta.

– Ruotsinkielisessä vuokrasopimuksessa vuodelta 1865 sanotaan, että vuokralaisen kuuluu toimittaa isännälle vuosittain muun muassa kaksi kappaa puhdistettuja puolukoita.

– Tarina kertoo, että Rouhialan kartanon isäntä oli luvannut mäkitupalaiselleen sen verran maata kuin tämä jaksaa kuokkia. Jaakko kuokki viiden omakotitalotontin verran, kuvailee Haapasaari suvun levittäytymistä Likolammen rantaan.

Hän on vahvasti juurillaan, sillä hän edustaa jo suvun neljättä sukupolvea. Naapuritalossa Kilkin suku jatkuu jo kuudennessa sukupolvessa.

Pyykkitupa oli kovassa käytössä

Leena Haapasaari esittelee idylliään. Koivurannan saunarakennus on vuodelta 1925. Siinä on myös pyykkitupa, jossa lähiseudun asukkaat kävivät pyykillä.

– Joka päivä kaksi pyykkäriä teki töitä. Pyykkitupa varattiin yleensä koko päiväksi, ja pyykkärit toivat mukanaan omat polttopuut padan alle, muistelee Leena Haapasaari.

Vesi pyykkitupaan saatiin pihalla olevasta kaivosta ja lammesta. Pyykit huuhdottiin lammessa, ja talvella sinne hakattiin huuhtelua varten avannot. Pyykkituvan toiminta loppui, kun alueelle tuli vesi- ja viemärijohdot 1950-luvun puolivälissä.

Talon rakensivat Haapasaaren isoisä Johan Gabriel Kilkki ja isä Vilho Kilkki vuonna 1927 entisen mökin paikalle. Rakennusaikana perhe asui saunarakennuksessa. Myös mäkituvan maat lunastettiin 1920 -luvulla omaksi ja niistä muodostettiin Koivurannan tila.

Kotimuseo vanhassa navetassa

Leena Haapasaaren kiinnostus historiaa kohtaan näkyy myös omassa, pienessä kotimuseossa. Hän on koonnut tilaltaan löytynyttä esineistöä pihassa olevaan vanhaan navettaan. Ne kertovat monia tarinoita Kilkin suvun elämästä kaupungin liepeillä.

Esineitä Haapasaari alkoi kerätä talteen, kun hän palasi vuonna 2001 lapsuudenkotiinsa 40 maailmalla vietetyn vuoden jälkeen.

– Äiti oli kuollut vuonna 1998 ja kotitalo oli tyhjillään. Kun jäin eläkkeelle, muutin takaisin tänne. Koska Kilkin suku on asunut tällä tilalla 1800-luvun puolesta välistä eikä isäni heittänyt mitään pois, on tämän talon nurkista löytynyt monenlaista tavaraa. Kaikki eivät edes ole mahtuneet tänne.

– Isoisäni Johan työskenteli Tuppuralan sahan työnjohtajana. Täällä on hänen kirvesmiehen välineitään, muun muassa 20 eri tarkoituksiin soveltuvaa höylää. Isäni Vilho taas oli rautateillä konduktöörinä 40 vuotta. Myös hänen tavaroitaan olen koonnut esille, esittelee Haapasaari.

Vanha reki ja kinnerpuu

Hauskannäköinen vanha reki nököttää pienen museohuoneen lattialla. Se kulkeutui taloon lääkäri Hellströmiltä.

– Isotädit ja mummit kävivät hänellä palveluksessa 1800-luvulla ja saivat reen Hellströmiltä, kun isäni oli pieni.

Talon alta löytyneistä lasipurkeista Haapasaari on koonnut ryhmän ikkunan eteen. Fräken pomadaa on aikoinaan hankittu apteekkari Vataselta pisamien vaalentamista varten.

Likolampi oli sen rannalla asuville aikoinaan tärkeä ajanviettopaikka. Kesäisin sieltä pyydettiin ruutanoita täkykaloiksi ja sianruoaksi. Lammen pohjoispäässä myös uitiin. Talvisin lammella oli maksullinen luistelukenttä ja kamiinallinen koppi lämmittelyä varten. Kentällä kävi luistelemassa myös Vilho Kilkki. Hänen luistinmalliensa muuttumista voi tarkastella aina isän tekemistä puupikureista alkaen.

Ruokahuolto oli vielä Leena Haapasaarenkin lapsuudessa ja nuoruudessa toisenlaista kuin nykyisin. Museona toimivassa navetassa kasvoi viimeinen sika vuonna 1957. Kun se lahdattiin, se kaltattiin ja ripustettiin roikkumaan kinnerpuuhun, joka on edelleen tallessa.

Tämän jutun Likolammen seutua kuvaavat vanhat kuvat ovat peräisin Leena Haapasaaren aineistosta.